Terhi Nieminen, Jarno Parkkima

Terhi Nieminen: Lazarus taxon

En mennyt Friedrichsfelden eläinpuistoon katsomaan toisiinsa kahlittuja elefantteja, enkä lentänyt Keniaan, jossa ne kulkevat vapaana. En nähnyt Albionin myllyn paloa, enkä Newtonia, enkä rekkaa, joka ajoi Breitscheidplatzille ja ihmiset kuolivat.

Niin kuin niille, jotka matkustavat lähellä valon nopeutta, myöskään minulle aika ei tarkoita paljon mitään. Saatan istua vuosituhannen sohvalla ja miettiä, onko se oikea vai tekonahkaa. Toivon, että se on oikeaa ihoa.

Silloin kun synnyin kukaan ei puhunut epigeneettisistä muutoksista, vaikka niitä tapahtui koko ajan. DNA-jaksot sammuivat ja syttyivät. Tuollainen voi tehdä yksilöstä sen itsensä kannalta täysin käyttökelvottoman.

Tapasin seepran, jonka kasvojen halki oli revennyt arpi silmästä silmään. Arvesta tuli ulos sahanpurua, pieniä hämähäkkejä ja luteita. Häkeissä korppikotkat levittivät sata kiloa painavia kivisiipiään, eivätkä koskaan ottaneet niillä tuulesta kiinni.

Lapseni ilman sydäntä istutettiin kirkon takapihalle kodittomien ihmisten telttojen viereen. Samaan paikkaan haudattiin sammakko, linnun luu, jäniksenkäpälä ja myöhemmin myös kaupungit ja niiden luonnontieteelliset museot. Kun niitä ei enää ole, jään tyhjään maahan odottamaan ylösnousemusta tai lämpökuolemaa. Sillä aikaa lapseni ilman sydäntä lentää kukasta kukkaan ja yrittää syödä hyönteisiä, siinä kuitenkaan onnistumatta, koska päätä sillä ei myöskään ole.

Täällä on aina kylmä, iho ja sen alla olevat kudokset on erotettu toisistaan ja niiden välissä on jotain, joka lähtee liikkeelle auringon laskiessa. Planeetta kääntää pohjoiset kasvonsa pois Auringosta ja eteläiset kasvonsa Aurinkoon. En ole nähnyt Aurinkoa satoihin vuosiin, paitsi kerran, kun kävin siellä ja minulle tuli heti ihottuma.

Nukuin maassa. Nykyään nukun keskellä tehdashallia, jossa on täysi hiljaisuus ja suuret varjot. Hallissa tehtiin joskus nahkavöitä tai onnittelukortteja. Ilma on aamulla kuiva ja minun pitää repiä luomet irti silmistä, ellei joku ole kaatanut niihin glyseriiniä, formaldehydiä, tislattua vettä tai eteläistä alkoholia, millä nesteellä asiat nyt hoidetaankaan täällä.

Joskus, kun seison yksin laiturilla laatikossani, maan alla liikkuvat junat jättävät tulematta ja asemien lattiat revitään auki. Puiset raiteet risteilevät toistensa yli, nojaudun niitä kohti, mutta vain vähän, ettei seuraava maanalainen juna työnnä minua alleen.

Pohjoisen meren takana toiset meistä odottavat hautautuneina jäähän. Tuuli vie niihin lumisia kiteitä. En tule kotiin. Halusin nähdä maailmaa.

Bio:
Terhi Nieminen
1990 / Rovaniemi, Finland
Kuvataideakatemia / Universität der Künste Berlin

www.terhinieminen.com

Jarno Parkkima: Elollisuus ja melankolia

Kirsti Simonsuuri kirjoitti Pohjoisessa Yökirjassaan vuonna 1981:

”…eksistentialistinen oivallus, että elämän todellisuus ei ole löydettävissä ihmisen aatteista, ei hänen ajatuksistaan, vaan hänen olemassaolostaan.”

Elollisuus ja Melankolia on liikkuvan kuvan teos, joka ilmentää jatkuvaa yritystä yhteyden kokemukseen ja oppiin siitä, miten voi tuntea itsensä eläväksi.

Jarno Parkkima (s.1984) työskentelee valokuvan ja liikkuvan kuvan keinoin, kysyen millainen henkilökohtainen kokemus on yrittää olla ja katsoa sekä elää suhteessa ympäristöönsä. Parkkima on opiskellut Aalto-yliopiston Taiteen ja suunnittelun korkeakoulussa valokuvataiteen osastolla, Bergenin Kuvataideakatemiassa Norjassa ja viimeistelee nyt maisteriopintojaan Kuvataideakatemian Tila- ja aikataiteiden opetusohjelmassa. Teoksia ja yhteistöitä on esitetty ryhmänäyttelyissä Suomessa, Norjassa ja Venäjällä, sekä yksityisnäyttelyssä Helsingissä vuonna 2017.

www.jarnoparkkima.com