previouspauseresumeseuraava

Milla Aska

Olemisessa väsyttävintä on varmaan tämä jatkuva
väsymys: kehnosti ja puoliksi mukana kaikessa. Stressi
on ristikko mun aivojen ja kallon välissä, se vuorotellen
puristaa ja laajenee.

Joskus hahmotan maalaamisen vain jonakin
järjettömänä möykkynä pääni ulkopuolella.
Tai sitten maalaus mahtuu syliini ja osoittaa
kehoni ääripäät. Sen pinta tuntuu marjapuurolta.

En kestä työhuoneessani kuuluvaa huminaa – vai onko
se sittenkin upottavaa tai jotenkin vastaanottavaa?
Liima muuttuu kärpäspaperiksi ja tarttuu ympäröivään
pölyyn, piirustukseen ja sormiini. Saatan alkaa nähdä
hahmoja ja raajoja (aina niitä raajoja ilmaantuu,
tai maisemia). Teokset pelaavat keskenään rikkinäistä
puhelinta. Yritän kuunnella niitä.

Mulle on sanottu: ’’Vähemmän sellaista musta tuntuu -tekstiä.’’

Mutta mitä jos keskiössä saisivat sittenkin olla
väsynyt ja herkkä ruumis,
tunteminen, lämpö, intiimiys tai haavoittuvuus?
Kai ajatukseni ovat läsnäolossa
tai hitauteen ja lepoon antautumisessa
ehkä jokin pieni leikkisyys saisi myös kulkea mukana
haluaisin vähän hullutella
Tyynyt ovat lähellä mun sydäntä.

Milla Aska, 1993, Sodankylä

PROJECT ROOM

Oheismateriaali